Esikoiseni raskaus
Esikoisen syntymä oli semmoinen asia mistä olin useamman vuoden jo enemmän ja vähemmän salaa haaveillut. Ihan sormia napauttamalla se ei kuitenkaan tapahtunut, ja sen eteen piti tehdä jopa yhdessä "töitä". Olin jo luopunut toivosta hetkeksi, kunnes viime vuoden 2022 juhannuksen jälkeisenä maanantaina tein varmuuden vuoksi vielä uuden raskaustestin, vaikka olin tehnyt jo negatiivisen testin paria päivää aikaisemmin. Vaikka kaikki muut merkit viittasivat siihen etten olisi raskaana, niin raskaustesti näyttikin "yllätykseksi" positiivista. Tai haamuviivahan siinä oli, eikä siitä vielä uskallettu hirveästi juhlia, mutta suunta oli ainakin oikea.
Seuraavan vuorokauden aikana viiva vahvistui selkeäksi positiiviseksi, ja muistankin herättäneeni mieheni kesken yöunien kertoakseni ilouutisen. Petyin ensin hieman kun sain vastaukseksi vain epäselvää muminaa, mutta myöhemmin aamulla sainkin jo erilaisen reaktion❤
En halunnut ensin uskoa asiaa todeksi joten tein varmaan kourallisen erilaisia ja eri merkkisiä raskaustestejä. Viimeisinpänä tein digitaalisen testin ja siihen se testailu taisikin loppua.
Muistan kun sanoin sen ensimmäisen kerran miehelleni vielä raskauden ollessa hyvin alussa että "nyt on vähän paha olo". Mieheni pohti että ei kai se raskauspahoinvointi nyt vielä näin aikaisin ala, mutta siitäpä se sitten lähti. Yökin ja oksentelin päivittäin ihan viimeisille viikoille asti ennen synnytystä. Mua oksetti hajuvedet, deodorantit, pesuaineiden ja saippuoiden hajut tai ylipäätään mikä tahansa haju. Kerran juoksin oksentamaan kun näin meidän jääkaapissa edellispäivänä keitettyjä perunoita. Pahimmillaan pahoinvointi oli aina iltaisin, mutta aikaa tai paikkaa se ei aina katsonut sillä muistan oksentaneeni myös aamuvuoroissa työautossa, ja pahimmillaan jouduin ajamaan autoakin muovipussi kädessä. Matkalla kauppaan saatoin alkaa yökkimään jo parkkipaikalla haistaessani meidän auton pakokaasun hajun. Pahoinvointi oli niin kamalaa, että tuntui että järki lähtee. Tämänkin vuoksi jouduin jäämään jopa muutaman kerran sairaslomalle, vaikka yritin kovasti jaksaa normaalia arkea pahoinvoinnista huolimatta.
Ensimmäisessä varhaisraskauden ultrassa raskausviikolla 7, kun näin meidän pienokaisen sydämen sykkeen purskahdin itkemään onnesta. Nyt oli vihdoin lupa iloita. Toki taustalla oli jatkuva keskenmenon pelko, mutta se taitaakin aika monella äidillä kuulua asiaan.
Ylimääräinen ultraäänitutkimus tehtiin raskausviikolla 18, kun siihen aikaan raskaassa työssäni tunsin jatkuvasti supisteluita. Mieheni ei tietysti juuri siihen tutkimukseen päässyt mukaan töiden vuoksi, jossa lääkäri päätti paljastaa vauvan sukupuolen, koska olimme varautuneet kuulemaan sen vasta rakenneultrassa raskausviikolla 20. Toki lääkäri kysyi minulta ensin haluanko kuulla jo, ja tottakai halusin ehdottomasti tietää mahdollisimman pian. Lääkäri näytti ultraäänikuvaa jossa oli selkeästi pojan sukupuolielimet ja sanoi että tästä voit varmaan päätellä kumpi sieltä tulee. Menin sanattomaksi hämmennyksestä koska olin ihan satavarma että vatsassani on tyttö eikä poika. Sillä samalla sekunnilla meni kaikki päässäni aivan uusiksi. Aloin myös miettiä millaista on oikeasti olla pojan äiti.
Kävelin ultrakuva kädessä autolle miettien juuri kuulemaani. Mieheni istui kuskin paikalla ja annoin hänelle kuvan käteen. Rupesimme kummatkin vain nauramaan. Nyt meidän talouteen on tulossa vielä yksi poika lisää.
Raskauden loppupuolella minuun otti yhteyttä entinen yläaste aikainen koulukaverini Roosa, joka ehdotti raskauskuvausta yhteistyössä. Roosa otti minusta yksin sekä mieheni kanssa meistä niin ihania kuvia että teetin niistä myös kotiin kuvia kehyksiin. Yhteiskuvan voit bongata edellisessä postauksessa jossa kerron enemmän itsestäni sekä meistä yhdessä.
Kommentit
Lähetä kommentti