Ensimmäinen postaus

 "Tämmöstä se aina on" tuli todettua mieheni kanssa taas kerran eilen iltapäivällä, kun yritimme saada syötyä päivällistä kerrankin kaikki ruokapöydässä yhtä aikaa, siinä taas kerran onnistumatta. Vuorostaan minä yritin valmistaa päivällistä useamman tunnin hoitaen välillä vauvaa, yrittäen juoda päiväkahvia ja siivotessa samalla. Mieheni lähti työpäivänsä jälkeen käyttämään kahta poikaansa parturoitavana, ja tällä välin minä pöydänkin kattaneena totesin että ei tainnut taas mennä suunnitelmien mukaan. 5,5 kuukauden ikäinen poikamme alkoi olla jo päiväunien tarpeessa osoittaen tarvettaan kiljahtelemalla ja ääntelemällä erittäin kovaäänisesti. Eikä tietysti puolisoni ja hänen poikansa olleet vielä tulossakaan, joten ei auttanut taas muu kuin vetäistä itse yksin ruoka naamariin ja lähteä nukutushommiin. Synnytyksen jälkeen kun vauvan hoitaminen valtasi suurimman osan mun päivistä, niin miehestäni on tullut meidän perheen kokki. Joten ruuanlaitto ei mun to do-listalla yleensä enää ole, vaan vauvan ja kodinhoito sekä kaikki siinä välissä.

No ei tosiaan se nukuttaminenkaan aivan suunnitelmien mukaan mennyt, joten päädyinpä nukuttamaan vauvan rattaisiin. Nappasin tosin saavutuksestani kuvan, eli siitä että olin saanut jopa pöydänkin katettua. Olisin julkaissut kuvan instagramissa storyssa mikäli yhteinen ruokahetki olisi onnistunut, mutta haluan julkaista siltä osin rehellistä sisältöä että jos yhteistä ruokailuhetkeä ei oikeasti ole, niin se jää julkaisematta.

Tästä pienestä pettymyksestä huolimatta hyvälle tuulelle sai se että kumpikin bonuslapsista tuli halaamaan ja kiittämään hyvästä ruuasta!☺

Tuossa pieni esimerkki siitä että miten paljon työtä ja järjestämistä voi olla noinkin yksinkertaisen kuvan takana. Eikä todellakaan kaikki ole aina niin iloista ja hehkeää mitä some usein antaa ymmärtää. Mutta se onkin vain elämää, ja täällä aion kertoa meidän elämästä sekä jakaa omia ajatuksiani syvemmin kuin instagramin puolella. Ja toistaiseksi olen halunnut jättää instagramin enemmän kiiltokuvapuoleksi omasta elämästä sekä keskittyä siellä enemmän ihaniin ja positiivisiin asioihin. Omissa storyissa on myös paljon muistoja ja kuvia eri reissuista ja tapahtumista joita on välillä itsekin kiva katsella jälkeenpäin. 

Koko blogin kirjoittamisen idea on kytenyt takaraivossa jo varmaan useamman vuoden. Viime vuodet ovat kuitenkin olleet niin hektisiä töiden ja opiskeluiden sekä kaiken muun elämän heittelyn kanssa, että ei ole jaksanut keskittyä edes yhtään mihinkään ylimääräiseen. Mikäs sen parempi ajankohta kuin äitiyslomalla. Tosin ei sitä "ylimääräistä aikaa" tässäkään ihan ruhtinaallisesti ole, mutta tämän ensimmäisen postauksenkin sain melkein kirjoitettua Oliverin ollessa tämän päivän ensimmäisillä päiväunilla. 

Tarkoitukseni on kirjoitella säännöllisen epäsäännöllisesti, se miten kauan on vielä arvoitus. Meidän perheeseen tosiaan kuuluu mieheni, meidän pieni poikavauva sekä mieheni kaksi poikaa vuoroviikoin sekä yksi maailman ärsyttävin mutta rakkain poikakissa. Sekin ansaitsisi jo melkein oman postauksensa. Arki, jossa on pelkästään miesvalta on samalla mulle uusi asia, kun lapsuuteni olen asunut kodissa jossa on vain naisia eli äitini ja pikkusiskoni. Ennen kotini oli täynnä meikkejä ja hiustenhoitotuotteita, niin nykyään kotini on täynnä hiekkaa ja hikisiä urheiluvaatteita, haha. 

Meidän Vili-kisu

Blogeja perhearjesta sun muusta löytyy pilvin pimein, mutta jos just minun ja meidän elämä kiinnostaa yhtään enemmän kuin pintapuolisesti niin tervetuloa seuraamaan myös mun blogipäivittelyä! Tää on muille epätäydellistä, meille täydellistä ja se riittää. ☺

Minä ja rakas poikani Oliver